Muistoja

Meijerin toiminta sai uutta pontta vuonna 1939: Knudsen jäi eläkkeelle ja johtoon tuli kiteeläinen Heikki Ikonen. Oman ikkuna- ja ovituotannon aloitus kariutui, kun sota tuli väliin. Sen sijaan alkuun vain tuottajia palvellutta sahaa alettiin kehittää. Rauhan tultua hankittiin uusi, nopeampi 24" kitaleveyksinen kehäsaha ja sen jatkoksi särmäri. Se poisti "raamilta" yhden työvaiheen ja lisäsi huomattavasti sahan nopeutta. Vientisahalta vaadittiin erillinen ammattijohto. Tehtävään valittiin v.1949 sahateknikko Lauri Tapaninen, jonka alaisuuteen tuli myös kevyt puunhankintaosasto.

"Rimahelvetti"

Sahan alakerrassa vallitsi korvia huumaava melu ja pauke. Ilmassa leijui useista sahakoneista putoava puru. Alas pudotettiin myös kaappasahalla 1,2 metrin pituuteen katkotut sahauspinnat, kanttausrimat ja lyhyet tasauspätkät. Sivutuote kuormattiin kapearaidevaunuihin. Osa meni suoraan pannuhuoneeseen poltettavaksi, mutta paljon myös rimatarhalle varastopinoihin. Työ alakerrassa oli pakkotahtista, sillä jos käsittely siellä pahasti takkusi, voi käydä niinkin, että koko sahausprosessi piti hetkeksi pysäyttää. Ei siis ole ihme, että tuo työmaa sai kuvaavan nimen: rimahelvetti.

Hiilihankomiehet "Lojanderin takana"

Varastoon siirrettyjen rimojen jatkojalostusta tehtiin meijeriltä katsoen silloisen Lojanderin nahkurinverstaan takana olleella rannanosalla. Alue on nykyisten vedenottamon ja palokunnan harjoitusrannan suunnalla. Niihin aikoihin vielä yleiset kyläsepät ja monet muut pajat tarvitsivat ahjoihinsa hiiliä. Se oli eräs tärkeä ostajajoukko miiluissa, "hiilikuitsissa" valmistetulle tuotteelle. Jopa "sivutuotteen sivutuotteet", hiilimurska ja "kuitsanporo", olivat kysyttyjä: Rakentajat jonottivat niitä hyvinä lämmöneristeinä.

Hiilenpoltto oli omalla tavallaan sarjatyötä. Samaan aikaan kun ladottiin uusia miiluja, toiset olivat kytemässä. Loppupäässä taas purettiin ja säkitettiin myyntivalmista hiiltä. Helpolta vaikuttava homma ei sellaista tosiasiassa ollut: Jo ilmamäärän säätö polton alkuaikana oli hyvin tarkkaa ja vaati täysaikaisen valvonnan. Lopussa piti varmistua siitä, että kaikki kuitsaan ladottu puuaines oli täysin hiiltynyttä. Työstä vastasi muutaman apumiehen kanssa Uuno Holopainen, kansansuussa "Kuitsa-Unne". Titteli ei ollut vähättelevä: paremminkin siinä kajahti nokinaamaisen miehen erityisosaamiselle annettu arvostus.

"Pekka Havukainen"